Minne vie Saksan tie?

Saksan vaaleja, kivuliaita hallitusneuvotteluja ja lopulta demareiden jäsenäänestystä seurattiin tarkoin joka puolella EU:ta. Kyse on Unionin suurimman talouden ja nettomaksajamaan hallitusohjelmasta, jonka linjaukset luovat askelmerkkejä koko Unionin tulevaisuudelle Brexitin jälkeisessä tilanteessa.

Kristillisdemokraattien Angela Merkel joutui taipumaan monessa, ja sosialidemokraatit saivat läpi hallitusohjelman EU-osioon merkittäviä EU:n syvenevää integraatiota ajavia linjauksia. Saksassa ollaan nyt valmiita lisäämään rahoitusta EU:n budjettiin seuraavalla rahoituskaudella ja budjetin solidaarisuutta korostetaan. Hallitussopimuksessa pyritään myös EU-komission aiemmin esittämään erilliseen euroalueen budjettilinjaan, josta muokattaisiin myöhemmin euroalueen oma budjetti. Euroopan vakausmekanismista EVM:stä halutaan Euroopan Valuuttarahasto. Lisäksi jäsenmaiden budjetteja kontrolloitaisiin ja koordinoitaisiin yhä enemmän.

Sanalla sanoen Sdp:n Martin Schulzin tavoitteena oleva Euroopan Yhdysvallat heijastuu monen linjauksen takana. Nämä ajatukset resonoivat täysin Ranskan presidentti Emmanuel Macronin suunnitelmien kanssa. Nähtävissä onkin vanhan Saksa-Ranska-akselin vahvistuminen uudelleen.

Saksan EU-linjan muutos on monella tavalla Suomelle haastavaa. Suomi on perinteisesti pystynyt nojaamaan Saksan nihkeyteen yhteisvastuun ja EU-budjetin kasvattamisessa. Nettomaksajamaiden intresseissä on ollut kansallisesta hallituspohjasta riippumatta tukea markkinatalouden perusperiaatteita, sijoittajavastuuta, markkinakuria ja oman vastuun merkitystä.

Monien EU-maiden sosiaaliturva-, työttömyys- ja eläkejärjestelmät kaipaavat kipeästi uudistuksia. Mikäs sen kätevämpää, kun vaikeat ja ennen kaikkea kalliit rakenteelliset ratkaisut voitaisiin edes osin vyöryttää muiden maksatettavaksi. Tähän saakka erilaiset sosiaaliturvaan ja koulutukseen liittyvät politiikka-alueet on selkeästi perussopimusten mukaisesti haluttu pitää jäsenmaiden kompetenssissa. Nyt Saksan tukemat komission uudet avaukset lähtevät ”erityistarpeiden kuten kilpailukyvyn, nuorisotyöttömyyden ja pankkiunionin varautumisjärjestelyiden” tukemisesta yhteisestä budjetista. On selvää, että tällaisten erityistarpeiden huomioiminen on syvästi kytköksissä jäsenmaiden poliittisiin linjauksiin kuten koulutukseen ja työmarkkinoihin.

Suomen hallitukselta tarvitaan nyt selkeitä kannanottoja. Vääntö vuoden 2020 jälkeen noudatettavasta rahoituskehyskaudesta on kova, kun Ison-Britannian vuotuinen 7 mrd:n euron nettomaksuosuus EU:n budjettiin poistuu. Suomen saanto EU-budjetista on perinteisesti ollut hyvä osasta maatalous- ja aluekehitysrahoista. Näistä komissio olisi kuitenkin valmis eniten leikkaamaan. Suomelle tämä tarkoittaa väistämättä nettomaksuosuuden kasvamista, vaikka kansallinen maksuosuus onnistuttaisiinkin pitämään nykyisessä noin prosentin tasossa BKT:sta.

Näillä linjauksilla on väistämättä aluepoliittinen ulottuvuuskin. Itä- ja Pohjois-Suomen etu on ollut pohjoisen harvan asutuksen ja pitkien etäisyyksien painoarvo koheesiopolitiikassa ja toisaalta elinkeinorakenteesta johtuen myös maatalousrahoilla on ollut merkityksensä. On surullista, jos rahoituskehysmuutosten suurin maksaja on maataloustuotanto ja Itä- ja Pohjois-Suomi.

Suomen on tiukasti vaadittava EU:lle laihdutuskuuria, jossa byrokratiaa ja turhaa sääntelyä karsitaan sekä virkamiesten määrää vähennetään Brexitin suhteessa. Samalla on pidettävä mielessä, että EU-budjettia huomattavasti suuremmat ”kuprut” syntyvät erilaisten yhteisvastuullisten rahastojen kautta, joissa määräenemmistöpäätösten lisääminen poistaisi pienten jäsenmaiden viimeisimmänkin mahdollisuuden; veto-oikeuden. Pienten jäsenmaiden näkökulmasta tällainen muutaman suuren jäsenmaan valta-asema uhkaa unionin jäsenmaiden kohtuullisen tasavertaisuuden toteutumista. Edessä on tärkein neuvotteluvuosi sitten EU-liittymissopimuksen.

sariessayah
Kristillisdemokraatit Lapinlahti

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu